sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Pieni anteeksipyyntö tai kaksi

Ensin Villiviini pyytää anteeksi sitä, että vuosiluvut taitavat vähän vipata tässä tarinassa. Sohvi, Jalle ja Mattilan väki elävät selvästikin noin 1950-lukua tai korkeintaan 60-luvun alkua, ajelevat hevosella ja niin edelleen. Toisaalta Matleena naputtelee uutta läppäriään, josta ei 50-luvulla kukaan osannut edes unelmoida. Nukkiksen asianajotoimisto mainostaa, että se on perustettu niin aikaisin kuin vuonna 1974. Mattilan emäntä saa perinnön vuonna 2010!

Vaikka miten yritän sovitella tarinan vuosikymmeniä toisiinsa, niin pakko on nostaa kädet pystyyn ja antaa Jallen ja Sohvin kehitellä romanssiaan vireässä 88 vuoden iässä. Ehkä noin nuorekkaan parin ikään ei kannata kiinnittää huomiota sen enempää ja ainakin hevospeli sopii heidän tyyliinsä autoa paremmin. Vai olisikohan Jallelta otettu ajokortti pois esimerkiksi hurjastelun takia?

Sohvi siis tutustuu paikallisiin oloihin ja elämään. Hänen on myös sopeuduttava todelliseen pommiin, jonka Jalle juuri eilen räjäytti: Jalle onkin ollut naimisissa! Ja arvatkaapas, kenen kanssa? No, Elisabeth Auruura Håppelströmin entinen aviomieshän se tässä Sohvi-neitiä vikittelee.

Vaikka onkin kokenut lakimies ja puolustanut kunnialla päämiehiään monissa vaikeissa oikeudenkäynneissä, joutuu Jalle nyt tiukkaan paikkaan Sohvin kuulustelussa. Sohvin elämä pyllähti jälleen kerran täyden kierroksen ympäri.

"Mitä ihmettä, miksei Jalle ole tätä aikaisemmin kertonut? Minä olen kunniallinen neiti-ihminen enkä nuorempanakaan ikinä ruvennut tekemisiin ukkomiesten kanssa, saati entisen ystävättäreni aviomiehen kanssa. Mitä Jalle minusta oikein luulee?" Sohvi huutaa. Sinuttelukin unohtuu, sillä tätä hän ei todellakaan olisi uskonut Jallesta. "Onko hänellä lapsiakin ja minne vaimo on joutunut?"

"Anna minun kertoa totuus, sillä minä olen rehellinen mies", Jalle pyytää kauniisti ja kertoo ääni vapisten surullisen tarinan. "Mehän seurustelimme Sohvin kanssa silloin opiskeluaikanani Helsingissä, kuten Sohvi hyvin muistaa. Olin silloin vakavissani, mutta rutiköyhä lakitieteen ylioppilas, joka ei olisi voinut edes kihlautumista ajatella. Sohvi ei tiedäkään, miten monta kertaa olisin halunnut häntä kosia." ("Pyh, sen kun puhuu, rikas isä sillä oli", Sohvi ajattelee happamana itsekseen.)

"Isälläni tosin oli Seinäjoella suuri lakiasiaintoimisto, mutta opinnot sain kustantaa ilman isän apua. Äiti joskus lähetti palvilihaa ja muutaman satamarkkasen rahaa", Jalle jatkaa. "Sitten syttyi sota ja minäkin jouduin rintamalle, ensin talvisotaan ja sitten siihen toiseen sotaan. Välirauhan aikana ehdin onneksi saada opinnot valmiiksi, mutta sitten alkoikin uusi sota. Haavoituin ja jouduin sotasairaalaan. Siellä oli lääkintälottana tämä hyvin tuntemasi rovastin tytär Elisabeth Auruura Håppelström."

"Sohvi arvaa, miten siinä kävi. Me rakastuimme, mutta koska lottien säännöt olivat tiukat, saatoimme vain kaukaa katsella toisiamme. Tai no, vaihtoi se lottasisar siteitäni ja otti joskus kädestä kiinni, mutta eihän seurustelu olisi tullut kysymykseenkään niissä oloissa. Elisabeth Auruuralle työ sotasairaalassa oli kuitenkin niin raskasta, että hän päätti anoa pääsyä kotiin ja jatkamaan opiskelua Kauhajoen kotitalousopistossa. Näin tapahtuikin. Minäkin pääsin pariin kertaan lomalle ennen kuin jouduin niihin sodan loppurytinöihin. Hyvä, kun hengissä selvisin enkä siellä ehtinyt ajatella enempää Sohvia kuin Elisabeth Auruuraakaan."

"Kun sitten palasin kotiin Seinäjoelle, oli siellä kirje odottamassa. Sen oli kirjoittanut ankara rovasti Håppelström. Hän kysyi, aioinko ottaa vastuun ja viedä hänen viattoman  karitsansa vihille. Lapsi syntyisi vielä ennen joulua. Niin meidät sitten vihittiin pyhäinmiesten päivänä ja ainoa tyttäreni Varma-Liisa Nukkis syntyi aviolapsena joulukuun kuudentena vuonna 1944, tätinsä syntymäpäivänä. Tätä vanha rovasti piti nimenomaisena merkkinä taivaasta, sillä olihan Tiltu Eufrosyynekin hänen oman vaimonsa lehtolapsi. Rangaistus olisi tulossa ja se seurasikin heti, kuten rovasti muisti aina korostaa. Lapsen äiti ei koskaan toipunut synnytyksestä, vaan menehtyi vielä ennen joulua. Siksi et sinäkään enää koskaan kuullut mitään Elisabeth Auruurasta ja minulla menivät välit poikki sekä omiin vanhempiini että appivanhempiin", päätti Jalle murheellisen kertomuksensa. "Lähdin Ouluun lääninhallituksen virkamieheksi ja palasin vasta vuonna 1974, jolloin perustin tämän Asianajotoimisto Nukkis & Minin."

"Miten lapsen kävi?" Sohvi kysyy silmät kyynelissä. "Hänet otettiin minulta pois heti ristiäisten jälkeen, joten lapsiraukka jäi kokonaan orvoksi. Katkera rovasti oli ehdottanut lapselle nimeksi Varma Kostoa, mutta sitä Elisabeth Auruura vastusti viimeisillä voimillaan. Siihen aikaan eivät miehet paljon lapsia hoitaneet, mutta en saanut siihen edes mahdollisuutta. Anna-ruustinna oli vielä silloin melko hyvissä voimissa ja hän se kasvatti lapsen yhdessä Rinta-Ala-Lammin emännän eli lapsen Tiltu-tädin kanssa. Minä en  päässyt edes tapaamaan tyttöä ennen kuin tämä kouluikäisenä vaati tietää isästään. Tiltu sentään piti minua ajan tasalla ja sen takia määräsi minut vielä testamenttinsakin toimeenpanijaksi."

"Missä Varma Kosto, ei kun siis Varma-Liisa nyt on?" Sohvi haluaa tietää. "No, hän meni nuorena naimisiin sellaisen kirjanpitäjä Armas Rinta-Kotsan kanssa. Heillä on yksi lapsi, mutta avioliitto ei vaikuta kovin onnelliselta. Varma-Liisa on jo varovasti tiedustellutkin, voisiko hän muuttaa tänne Jalasjärvelle, jos siellä kotona asiat menevät oikein solmuun."

3 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista olla lakimies, vai nimismieskö, kokeillut pari vuotta.

    VastaaPoista
  2. Hyvänen aika, tämähän menee tosi jännittäväksi... :D

    Juu, ei niiden vuosikymmenten kanssa tarvitse niin tarkka olla, pääasia että tarina on hyvä!

    VastaaPoista
  3. Jännittävää, paljastuksia Pohjanmaalla! Mitähän seuraavaksi? Seuraako ehkä Varma-Liisan kostoaikeita... ;)

    VastaaPoista